9. Armenia

Ennen lukemista:

Siirrytään yhteen lempipaikoistani koko maailmassa: Kaukasukselle. Armenia on kohde jossa haluaisin kovasti käydä ja sillä on mielestäni todella mielenkiintoinen historia.

Armenia oli aikanaan suurvalta. Antiikin aikaan se hallitsi suuria alueita Vähässä-Aasiassa. Myöhemmin siitä muodostui kiistakapula idän ja lännen välille. Se oli vuoroin Persian/Parthian satraappi, vuoroin Rooman vasalli. Välillä pyristeltiin itsenäiseksikin ympäröivistä suurvalloista. Aina se kuitenkin toimi puskurina ja poliittisena pelinappulana Persian ja Rooman välillä. 

Armenia on maailman ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt valtio. Käännytys tapahtui vuosikymmeniä ennen  Konstantinus Suuren kastetta ja kristinuskon nousua Rooman valtakunnan valtionuskoksi 300-luvun puolivälissä. Vain hieman myöhemmin Georgia seurasi perässä. Varhainen kirkkohistoria on mielestäni todella mielenkiintoinen aihe ja esimerkiksi juuri Kaukasian alueen varhaiset luostarit ja kirkot ovat todella mieleenpainuvia kohteita. En ole uskonnollinen luonne, mutta näissä paikoissa vallitsee kiistatta jokin vuosituhantisen hartauden tunne.

Armenia oli tiukasti Itä-Rooman suojeluksessa 1000-luvulle asti. Armenian kiinteä yhteys Bysanttiin katkesi osmanivalloitusten myötä ja alue jäi osittain turkkilaisten sulttaanin ja osittain Persian haltuun. 1700-luvulla historia toisti itseään ja Armenia jäi taas kahden suuren väliin. Tuolloin Venäjän keisarikunta vahvisti valtaansa Kaukasuksella ja Armenia jaettiin Ottomaanien ja Venäjän välillä. Maan historian synkin hetki koitti Ottomaanien valtakunnan viimeisinä vuosina kun toimeenpantiin armenialaisten kansanmurha, jota Turkki ei muuten vieläkään tunnusta.

 1900-luvun alussa Armenia valloitettiin osaksi Neuvostoliittoa ja maa äänesti itsenäisyydestään 1990-luvulla.

Armenialaisia kirjailijoita en tunne. Jälleen kerran täytyi siis turvautua Googleen. Kirjaston valikoima ei Armenian kohdalla päätä huimannut enkä saanut käsiini kuin yhden teoksen. Onneksi se on kuitenkin erittäin arvostettu ja käsittelee mielenkiintoista, joskin hyvin synkkää aihetta. Tällä kertaa kirjaksi valikoitui Grigoris Balakianin omakohtainen muistelmateos Armenian Golgata: Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914-1916. 

Kaikkein mieluiten olisin lukenut hieman fiktiivisempää kirjallisuutta. Tarkoitus on pysyä poissa tietokirjallisuudesta, mutta tämä on kuitenkin selviytymiskirjallisuuden klassikko joka käsittelee erittäin tärkeää ja yhä kipeää aihetta Armenian historiassa.

Lukemisen jälkeen:

Kansanmurhakirjallisuutta ei voi kuitenkaan lukea ja arvottaa tavanomaisin kriteerein, niin toissijaisia kirjalliset tehokeinot varsinaisen aiheen rinnalla

-Professori Serafim Seppälä teoksen saatteessa

Ensimmäinen ja päällimmäinen kysymykseni on miksi tätä aihetta ei käsitellä laajemmin koulussa? Armenialaisten kansanmurha on nimensä mukaisesti aivan todellinen ja tahallaan toteutettu kansanmurha ja se tapahtui paljon ennen natsien toimeenpanemaa holokaustia, jo vuosina 1914-1916. Silti tietoni siitä olivat varsin hatarat. Osasin sen suunnilleen ajoittaa 1900-luvun alkuun ja siinäpä kaikki mitä siitä tiesin. 

Muistelmien kirjoittaja Grigoris Balakian oli kansanmurhan aikaan merkittävässä roolissa. Hän toimi pappismunkkina ja Armenialaisen kirkon lähettiläänä.Tuohon aikaan ei ollut olemassa valtiollista entiteettiä nimeltä Armenia. Armenialaisia asui ympäri osmanivaltakuntaa, toki tiheimmin itäisen Anatolian historiallisissa armenialaisprovinsseissa. Armenian patriarkaatti toimi eräänlaisena Armenian kansan edustajana, sen kautta hoidettiin diplomaattisuhteita ulkomaihin ja se toimi päättävänä elimenä myös ottomaanivaltakunnan armenialaisten "sisäisissä" asioissa. Balakianilla oli tässä järjestelmässä merkittävä rooli lähettiläänä ja hänelle tarjotaan piispanvirkaa erääseen armenialaishiippakuntaan muistelmien alussa.

Merkittävän roolinsa vuoksi Balakianin muistelmat ovat enemmän kuin vain omakohtainen kertomus. Ne ovat jotain muistelmien ja tietokirjallisuuden väliltä. Balakian on asemansa vuoksi kyennyt kuvaamaan tarkasti kokonaista kansaa kohdannutta murhenäytelmää. Tarina alkaa teologianopiskelijan paluusta Berliinistä Konstantinopoliin ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Balakian vangitaan ja karkotetaan muiden Konstantinopolilaisten armenialaisälymystön edutajien kanssa Anatoliaan ja edelleen kohti pahamaineista Deir el-Zoria Syyrian aavikolla. Kertomus päättyy vuonna 1916, Balakianin onnistuttua karkaamaan karkoitettujen armenialaisten karavaanista aivan viime hetkillä. Kuvaavaa on että Balakianille tarjotaan useitakin mahdollisuuksia paeta, mutta tämä haluaa seurata onnettomia maanmiehiään heidän sielunpaimenenaan.

Oppinut Balakian kuvaa kansanmurhan lisäksi teoksessa armenialaisten vuosituhantista historiaa Vähässä-Aasiassa. En itse ollut kuullutkaan Vähä-Armenian kuningaskunnasta jonka Bagratuni-dynastiaan kuuluneet rubenidit perustivat Kilikiaan 1000-luvulla. Tiesin että Kilikia oli ristiretkivaltioiden vankka liittolainen mutta en sitä että se oli armenialainen kuningaskunta.  Bagratunithan olivat pitkään myös Georgian kuninkaita! Neuvostoliittoon liitetty ja siitä itsenäistynyt Armenia on tosiaankin vain tynkä verrattuna alueeseen jolla armenialaiset ovat vaikuttaneet.

Muinaishistoria on toki kiehtovaa mutta kerronnan pääpaino pysyy vankasti kansanmurhan silminnäkijän omakohtaisessa kokemuksessa. Nostan tässä esiin myöhemmän juutalaisten holokaustin. Näillä kahdella kansanmurhalla on nimittäin hyvin samanlaiset taustat. Molemmat saivat alkunsa luhistuvan ja polvilleen lyödyn valtion kipuilusta. Saksa ajettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ahtaalle ja oli aika etsiä syyllisiä niin maan sisä- kuin ulkopuolelta. Osmanivaltakunta menetti valtavasti maa-alueitaan Euroopassa ennen ensimmäistä maaailmansotaa ja maa oli muutenkin henkitoreissaan. Monikansallisen imperiumin eri osat alkoivat vaatia parempaa kohtelua tai jopa itsenäisyyttä. Sekä juutalaiset että armenialaiset olivat "vieraita elementtejä", molemmat miellettiin varakkaiksi ja osaksi tavallisesta kansasta irrallista intelligentsiaa. Myös eriuskoisuus näytteli tärkeää roolia molempien kansanmurhien "perusteluissa".  Molemmat kansat tarjosivat helpon syntipukin päättäjille.

Se mikä erottaa nämä kaksi tragediaa toisistaan (toki holokausti vaati enemmän ihmishenkiä) oli konkreettinen toteutustapa. Balakian kuvaa hyytävästi kuinka henkilökohtaista ja verenhimoista arnenialaisten tappaminen on ollut myös tavallisille turkkilaisille. Tyypillisesti joukko armenialaisia tuotiin syrjäiseen paikkaan jossa heidän kimppuunsa käytiin lyömäasein. Ruumiit silvottiin ja heitettiin rotkoihin. Ottomaanihallitus pyrki turvaamaan selustansa ja järjesti joukkomurhat värväämällä vankiloista kuolemanpartioita joille paljastettiin ohi kulkevien karkoitettujen armenialaisten karavaanit. Sitten nämä "bandiitit" kävivät karavaanin kimppuun  turkkilaisten vartijoiden näennäisesti protestoidessa.

 Natsien teollisen tason joukkotuholeirit olivat kammottavia ja kapasiteettinsa vuoksi ihmisjärjelle käsittämättömiä, kun taas Balakianin kuvaukset ovat brutaaleja kuvauksia yksittäisistä väkivallanteoista joihin osallistui, omin käsin, hallinnon lisäksi myös aivan tavallisia turkkilaisia jotka ryöstösaaliin toivossa seurasivat kuolemanpartioita. Ne ovat sinällään jotenkin helpommin käsitettävissä kuin keskitysleirien kasvottomat massat. Lopputulos oli kuitenkin sama: lähes kokonaan hävitetty kansa. Arviolta jopa 1.5 miljoonaa armenialaista menetti henkensä noin vuoden sisällä. Kokonainen länsiarmenialainen elämänmuoto katosi ja kansan rippeet levittäytyvät maanpakoon ympäri maailmaa.

Palaan tässä vielä Prof. Seppälän sanoihin joita lainasin aiemmin. Tätä kirjaa on vaikea arvioida tai arvottaa. Se ei ole fiktiota. Siksipä minusta tuntuu sopimattomalta antaa sille arvosanaa. Totean vain että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Herkemmät lukijat pysyköön loitolla, mutta hankkikoon kuitenkin perustietämyksen tästä yhdestä maailmanhistorian häpeällisimmistä tapahtumasarjoista.

Itseasiassa jo tämän krjan avaaminen on pieni ele, joka viestii, että kokonaisen kansan hävittäminen ei ole täysin samantekevää.

-Professori Serafim Seppälä

Lopuksi esitän viimeisen kysymyksen: Miksi Suomi lukeutuu niihin maihin jotka eivät tunnusta armenialaisten kansanmurhaa?