10. Australia

Ennen lukemista:

Jälleen uusi manner! Nolo tunnustus heti kärkeen: opiskelin pääaineenani englantilaista filologiaa enkä silti osaa nimetä yhtään australialaiskirjailijaa! 

Totta puhuen opinnot keskittyivät lähinnä Brittien saarten kieleen, kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jos entisten siirtomaiden kirjallisuutta käsiteltiin niin eipä siitä hirveästi jäänyt mieleen. Tämä ei ole kritiikkiä opetusta kohtaan. Jotenkin opiskeliaikana kirjallisuuden kurssit ei vain ollut se kaikista mielenkiintoisin osa tutkinto-ohjelmaa, vaikka opettajamme olivatkin aivan todella päteviä ammattilaisia. Nyt, kolmetoista vuotta valmistumisen jälkeen, voisin maksaa isonkin rahan jos pääsisin kuulemaan taas luennon vaikkapa Jane Austenista.

Muistan että kolonialismin perinnöstä kirjallisuudessa kyllä jonkun esseen kirjoitin, taisi olla V.S. Naipaulin kirja kyseessä. Hänestä luultavasti lisää Trinidad ja Tobagon yhteydessä! 

Australian asuttivat aboriginaalit jo monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Metsästä-keräilijäheimot elivät melko eristäytyneenä toisistaan, minkä vuoksi Australiassa puhuttiin lähes 500 eri kieltä ensimmäisten eurooppalaisten saavuttua alueella 1600-luvulla. Sama tilanne oli muuten Suomessakin ennen varhaisten indoeurooppalaisten kielten saapumista. Pienet metsästäjä-keräilijäryhmät puhuivat kukin omaa kauan sitten kadonnut kivikautista kieltään. Pahoittelut kielitieteellisestä sivupolusta! Kielitieteen kurssit puolestaan olivat mielestäni juuri ne kaikista kiinnostavin osa tutkintoani

Muistaakseni hollantilaiset "löysivät" Australian mantereen vaikka eivät perustaneet sinne siirtokuntia. Britit julistivat Australian omaisuudekseen 1700-luvun lopulla. Kuten moni muistaa, aluetta käytettiin pitkään rangaistussiirtokuntana. Pikkuhiljaa mantereen sisäosat tutkittiin ja aboriginaalit saivat väistyä yhä syrjäisemmille seuduille. Itsenäisyys saavutettiin diplomaattisesti 1900-luvun alkupuoliskolla. Itsenäisen Australian merkkihetkiä olivat ensimmäisen maailmansodan taistelut. Erityisesti Gallipolin maihinnousulla oli merkittävä rooli kansallisen identiteetin muodostumiselle. Toisessa maailmansodassa Australialla oli merkittävä rooli Yhdysvaltain liittolaisena Tyynenmeren kampanjassa Japanin keisarikuntaa vastaan. 1900-luvun jälkimmäinen puolisko Australian historiassa on minulle arvoitus, mutta 2000-luvulta päällimäisenä minulle on jäänyt mieleen hurjat maastopalot.

Olin hieman ajatellut että Australian kohdalla lukisin aboriginaalikirjailijan teoksen. Niitä kyllä olisi, mutta jälleen oli pakko nostaa kädet ilmaan kirjaston rajatun valikoiman edessä. Nopea googlaus paljasti kuitenkin että Australialla on yksi Nobel palkittu kirjailija, Patrick White.  Teokseksi valikoitui 1957 julkaistu  Kohti mantereen sydäntä. Aihealue on kiinnostava: Australian sisämaahan tehtävä tutkimusretki 1800-luvun puolivälissä.

Lukemisen jälkeen:

Kertakaikkisen uuvuttavaa ja työläs lukukokemus. Harmi sinänsä koska aihealue, genre ja Nobel-palkinto lupaavat paljon.

Pidän kovasti frontier fictionista (tälle ei oikein hyvää suomennosta löydy) ja Australiasta löytyy ihan oma versionsa tästä eli outback fiction. Kyseessä ovat siis tarinat jossa liikutaan rajaseuduilla ja luonnon armoilla. Tarinan keskiössä ovat usein luonnon tuomat haasteet, eristäytyneisyys, monotoninen matkanteko ja alkuperäiskulttuurien ja siirtolaisten kohtaamiset. Oma suosikkini tästä genrestä on John Williamsin loistava Butcher's Crossing.  Nostan Williamsin teoksen esiin vielä useamman kerran tässä blogitekstissä ihan vain vertailukohtana. Patrick Whiten kirjan aihealue kiinnosti kovasti koska en ole australialaista frontier fictionia lukenut. Suuret tutkimusretket, olivat ne sitten Australian tai Amerikan mantereen poikki ovat luonnostaan kiehtovia aiheita.

Kaikki lähtökohdat huipputeokseen olivat siis käsillä. Mutta kun ei. Kohti mantereen sydäntä on työläs lukea. Syitä tähän on parikin ja niistä tarkemmin alempana. Tarina pohjautui oikeaan tutkimusretkeen joka katosi Australian sisäosiin 1800-luvun puolivälissä. Tutkimusretkelle osallistuneita ei ole koskaan löydetty. Whiten kirjassa päähenkilönä on saksalainen Johann Ulrich Voss ja hänen johtamansa retkikunta jolle käy samoin. Tärkeässä roolissa tarinassa on myös Vossin ja sydneyläisen Laura Trevelyanin romanssi.

Ensimmäinen asia joka häiritsi minua on Whiten tyyli kirjoittaa proosaa. Englanninkielinen termi tälle voisi olla dense.  Teksti on ekspressionistista, rönsyilevää, täynnä symboliikkaa ja todella työläästi ymmärrettäviä vertauksia ja kielikuvia. Dialogi on kryptistä ja välillä sekoittuu hahmojen sisäiseen monologiin.  Se vaatii lukijalta jatkuvaa keskittymistä. Joku saattaa tykätä, mutta minusta aihealueeseen sopii paljon paremmin esimerkiksi juuri Williamsin kylmän asiallisen toteava realismi, jossa kuvaukset ja dialogi on riisuttua ja juuri sen vuoksi niin vaikuttavaa. Loputtomat kielikuvat ja jatkuvasti viljelty symboliikka saa tekstin vaikuttamaan tekotaiteelliselta. En kyllä yhtään pidä tuosta sanasta tai koe että voin toimia minään portinvartijana siinä mikä on taiteellista tai tekotaiteellista. Englannin termi pretentious onkin parempi. 

Toinen ongelma liittyy aihealueeseen. Toisin kuin odotin, itse erämaa ja tutkimusmatka on tosiasiassa taustatarina. Fokus on Vossin ja Lauran romanssissa. Teos on täynnä uskonnollisia, psykologisia ja filosofisia hahmojen päänsisäisiä pohdintoja joita arvostaakseen pitäisi varmaan olla perehtynyt ties mihin Nietzschen ja Jungin teorioihin. Kaikki kunnia psykologisesta ekspressionismista nauttiville, mutta itse taisin lähestyä tätä kirjaa aivan väärin odotuksin. Aina kun tarina siirtyi erämaasta Sydneyyn ja seuraamaan Lauraa huokaisin ääneen. Vaati kovasti tahdonvoimaa olla skippaamatta tarinassa taas Vossiin ja takaisin seuraamaan tutkimusretkikunnan tarinaa. Varsinkin ensimmäiset sata ja viimeiset viisikymmentä sivua kirjasta ovat uuvuttavia.

Lauran ja Vossin suhde on hämärä. He tapaavat toisensa pari kertaa ja vain muutaman tunnin ajan, ja tämän pohjalta White rakentaa koko kirjan kattavan rakkaustarinan. Se miksi he ovat toistensa valittuja jää epäselväksi. Muutenkin lähes kaikkien hahmojen motiivit jäävät mysteeriksi ainakin minulle. Sellaiset sivuseikat upotetaan ekspressionistiseen symboliikkaan ja kummallisiin kielikuviin jotka täytyy lukea vähintään kahdesti että ne ymmärtää.

Epäilen myös että tarina menettää jotain käännöksen myötä. Luulen että tätä ei olisi voinut kukaan kääntää täysin tyydyttävästi. Alkuperäinen englanninkielinen proosa on varmaan kuitenkin ollut huomattavasti soljuvampaa.  Nostetaan tähän vielä kerran Williamsin Butcher's Crossing  jonka voisin hyvin kuvitella toimivan myös suomeksi käännettynä juuri toteavan ja riisutun kerrontatyylin vuoksi. 

Luulen että White pyrkii teoksessaan myös hieman kritisoimaan siirtomaan pikkuporvarillista elämänmenoa, eikä siinä mitään, se ihan välittyy mm. herra Bonnerin henkilöhahmon kautta. Muutenkin paikalliskuvausta on paljon ja ajoittain kaiken turhan kielellisen rönsyilyn alta paljastuu ihan hienoa ympäristön kuvausta.  Toki varsinkin aboriginaalien kuvaukset ovat, jos eivät suorastaan rasistisia, niin vähintään vanhentuneita. Kirja on kuitenkin aikansa tuote.

Kouluarvosana: 6

En pitänyt, mutta tunnustan että lähestyin tätä teosta väärin odotuksin. Jos pidät rönsyilevästä psykologisesta tekstistä täynnä symboliikkaa tämä voi olla oikein hyvä kirja.