7. Antigua ja Barbuda

Ennen lukemista:

 

Olen odottanut Karibialle siirtymistä! Karibian enganninkielisellä kirjallisuudella on minulla erityinen paikka sydämessä. Nostan esiin suosikeista V. S. Naipaulin, Jean Rhysin ja Marlon Jamesin. Lisäksi alueen historia kiinnostaa minua jotenkin erityisesti.

Antiguan ja Barbudan saaret ovat osa Britannian kansainyhteisöä, entinen siirtokunta siis.  Se miten saaret briteille päätyivät on minulle arvoitus. Espanjalaiset oletettavasti ne alunperin "löysivät". Toki alueella on asunut Amerikan alkuperäiskansoja -- Karibian alueella erityisesti arawak ja karib- heimot ovat olleet merkittävässä roolissa. Jotain rahakasvia britit ovat luultavasti saarille viljelleet (tupakkaa, sokeriruokoa tai jotain muuta vastaavaa). Brittien Karibian siirtomaiden itsenäistyminen oli varmasti ns. best case scenario: se tapahtui pääpiirteittäin ilman verenvuodatusta ja maat jäivät kansainyhteisön jäseniksi mikä tarkoittaa että niiden muodollinen valtiopäämies on Iso-Britannian kuningas Charles III. 

Karibialaista kirjallisuutta kuitenkin leimaa kolonialismin ja post-kolonialismin tematiikka. Vaikka itsenäisyys olisi saavutettu ilman sotaa, näillä mailla on kuitenkin raaka historia. Valtaosa asukkaista on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä ja eriarvoisuutta varmasti esiintyy yhä edelleen. Saarten alkuperäisasukkaat olivat ensimmäiset amerikkalaiset jotka kohtasivat eurooppalaisia ja kuten arvata saattaa maksoivat siitä kovan hinnan. Karibit ovat käytännössä hävinneet ja tuskin arawak-kansojen jäseniäkään enää kovin montaa on.

Karibian alueen historia on jotenkuten tuttu mutta yksittäisten valtioiden ei niinkään. Karibian siirtomaista kamppailivat pääasiassa britit, ranskalaiset, hollantilaiset ja espanjalaiset. Jopa Ruotsillakin taisi jossain välissä olla jokin saarivalloitus alueella, kenties siis jossain päin Karibiaa on hääräillyt suomalaissyntyinen pehtoori.

Antiguan ja Barbudan historiasta tiedän tosiaan vähän, mutta yhden kirjailijan kuitenkin! Jamaica Kincaid on kirjailija jonka teoksiin olen halunnut perehtyä jo jonkin aikaa. Hän on projektin ensimmäinen naiskirjailija ja käsittelee (usein autobiograafisissa) teoksissaan kolonialismin ja rasismin teemojen lisäksi sukupuolta, seksuaalisuutta ja äiti-tytär suhdetta. Siis varsin sopivaa ja uusia näkökulmia tarjoavaa luettavaa pohjoismaiselle keski-ikää hipovalle heteromiehelle. Teokseksi valikoitui Jamaica Kincaidin vuonna 1985 julkaistu Katoava paratiisi (alkuperäiseltä nimeltään Annie John).

Lukemisen jälkeen:

Tämä oli hienosti kerrottu nuoren tytön kasvutarina ja sellaisenaan ihan lukemisen arvoinen kelle tahansa, mutta ehkä erityisesti miehille.

Kirja kertoo nuoresta Annie John nimisestä tytöstä joka asuu Antiguan saarella. Hän on perheensä ainut lapsi ja äitinsä silmäterä. Kirjan alkuosa kuvaa äidin ja tyttären tiivistä ja lämmintä suhdetta toisiinsa. Annien saavuttaessa murrosiän jotain tapahtuu tälle suhteelle ja välit muuttuvat. Annien elämään ilmestyy uusia suhteita ja salaisuuksia. 

Kirjassa ei ole järin dramaattisia tapahtumia vaan se on pikemminkin tunnistettava, jopa arkinen, kuvaus nuoren ihmisen itsenäistymisestä. Kirjan viehätys onkin siinä kuinka Annie kuvaa tuntemuksiaan. Kaikkihan me käymme läpi murrosiän tunnemyrskyt-- itselle ne eivät tosin  kauhean dramaattisia saati kivuliaita olleet. En ollut kovin kapinallinen luonne. Usein olen törmännyt siihen käsitykseen että äitien ja tyttärien välit ovat murrosiän aikaan paljon myrskyisämmät kuin vaikkapa isien ja poikien. En tosiaan tiedä pitääkö tämä paikkansa, mutta Annie John avaa jonkin verran tätä suhdedynamiikkaa ja siksi se onkin arvokasta lukemista.

Kirjassa on myös mukavan trooppinen tunnelma. Paikalliset uskomukset ja perinteet näyttelevät roolia Annien tarinassa. Lukijalle jää mielikuva Antiguasta aurinkoisena ja hedelmällisenä saarena.  Meren voi koko ajan aistia kerronnan taustalla, uusia hahmoja ilmestyy merten takaa, muilta saarilta, ja sinne ne myös katoavat. Myös siirtomaahistoriaa ja rasismia käsitellään vaikkakin pääpaino on yleismaailmallisessa ilmiössä: lapsen kasvussa itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimijaksi. Kirja kuitenkin avaa varsin oivan ikkunan siihen millaista elämä on ollut juuri Antiguan saarella. Tarinan ajoittaminen on hankalaa mutta luulen että se tapahtuu 50- tai 60-luvulla.

Kouluarvosana: 7.5

Oli mukava lukea naiskirjailijan teos ja vieläpä naispäähenkilöllä. Kun miettii mahdollisimman vastakohtaista hahmoa valkoiselle keski-ikäiselle suomalaismiehelle, voisi se olla vaikkapa juuri 12-vuotias antigualaistyttö. Kirjallisuus avartaa näkökulmia. 

Jos jotain moitin niin ajoittain tapahtumien arkisuus puuduttaa. Myös kirjan käännekohta, äidin ja tyttären suhteen yhtäkkinen "viilentyminen"  jää jotenkin epämääräiseksi. Ainakaan minulle ei selviä mistä se johtuu. Toisaalta tämän mysteerin pohtiminen taitaa olla juuri se kirjan pääpointti!

Ps. Jos karibialainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta kaipaat synkempää ja dramaattisempaa tarinaa naispäähenkilöillä varustettuna, suosittelen Marlon Jamesin teosta  The Book of the Night Women!